Mistä kaikki alkoi? Miksi myrkytön minikoti?

Terveyttään oppii arvostamaan, kun sen menettää

Moottoritien jylinä hyrrää tasaisesti taustalla. Löysin melko hyvän riippumattoilupaikan kallion laelta mäntyjen välissä. Hiljalleen edes takas keinuen, kuulen linnunlaulua, johon yritän keskittyä taustamölystä huolimatta. Hiljalleen vaivun myös omiin ajatuksiini. Pieni hiljainen onni (Johanna Iivanainen) alkoi soida mielessäni..

Johanna Iivanainen – Pieni hiljainen onni

Siltä minusta tuntuu. Löysin pienen hiljaisen onnen vaikken edes etsinyt. Tai ehkä etsinkin, mutta en oikealla tavalla enkä oikeasta paikasta. Elämä kumminkin näytti oikean suunnan. Vaikeuksien kautta voittoon vai kuinka se nyt menikään. No vaikeaahan se ensin olikin. Oppia jotain uutta. Etenkin, kun se pitäisi oppia jo opitun opin päälle. Kun se kaikki vanha oppi tai oletus yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois ja lällätellään vielä lisäksi, että se oli väärin opittu. Näin sille kävi, tavalle jolla olin oppinut elämään. Se pyyhkäistiin pois kuin tussinjälki valkotaululta. Viuh vaan ja se olikin poissa. Miksi ei minulta kysytty haluanko eroon siitä? Se vaan vietiin. Entä jos olinkin tyytyväinen siinä ja silloin? Entä minun unelmat sitten, nekin vietiin ja piti aloittaa uusien unelmien rakentaminen. Voin kertoa, että se ei ollut järin helppoa etenkään, kun elämän matto oli juuri vetäisty pois jalkojesi alta.

Tein hiljaista kuolemaa. Sen oli saanut aikaan minussa myrkyllinen hengitysilma. Ilma, jossa oli erilaisia kosteusvauriomikrobeita sekä hometoksiineita, myrkyllisiä hajustekemikaaleja sekä materiaalipäästöjä. Niitä hengitin sisääni, kun täytin keuhkoni. Myrkyt alkoivat kertyä elimistööni, moninainen cocktaili sanoisinko! Sen lisäksi tankkasin elimistööni ruokaa ja juomaa, jotka pitivät muun muassa sisällään säilöntäaineita, joiden on määrä ylläpitää ympäristöä, jossa ei ole mitään elämää. Säilöntäaineet jatkavat toimintaohjettaan suoliston sisällekin jouduttuaan. Kuin sotatilassa oleva ratsuväki, joiden tehtävänä on tappaa niin monta eteen osunutta kuin mahdollista… Säilöntäaine ei lähde edes erottelemaan hyvisten ja pahisten välillä vaan kokee kaikki tielle osuneet uhkakseen. Kehon hyvät mikrobit joutuvat alakynteen, niillä ei riitä voimia taisteluun.. Tilalle tuleekin sieniä, bakteereita sekä toksiineja. Tapahtumaa voisi verrata käsidesin käyttöön. Mikrobit kuolee, mutta täyspuhdistuksen tilalle hyökkää heti jotain uutta. Ihossa eikä kehossa ole tyhjiä paikkoja..kaikki menee sitä mukaan kuin ne vapautuu. Eikä lipunmyynnissä ole mitään kriteereitä sille, että kuka paikan ostaa. Se ei aina ole se kivoin kaveri…

Siis olin siinä tilanteessa, että kehoni oli ylikuormittunut myrkyistä. Pientäkään määrää en enää kestänyt. (Monikemikaaliyliherkkyys, MCS) Varoitusmerkit olivat olleen näkyvissä, mutten ollut ymmärtänyt mistä kehoni oudoilla oireillaan varoitteli. Lopulta tilanne meni siihen, että toimintakykyni oli poissa ja hajuhermojani oli vaurioitunut, jolloin vielä toiminnassa oleviin hajuhermoihin kohdistuva paine voimisti hajut ja tarkensi hajuaistiani. Toiminnassa olevat hajuhermoni olivat todellisessa kuormituksessa ja vaara siitä, että ne tuhoutuvat kaikki oli myös todellinen. Kun kaikki olisi mennyt, ei olisi enää mitään mistä uusiutua… sellainen uusiutumiskyky kun onneksi hajuhermoille on suotu. Se on  hajuhermon yksinoikeus eikä muut hermot pysty samaan. Mutta vaan niin kauan kuin hermoa on jäljellä. Sanotaan, että uusiutuminen ottaisi aikaa jopa yli kolme kuukautta. Mutta samaan aikaan sitä ei tietenkään voi kuormittaa lisää..

Samoin oli ajateltava kehoni soluista. Minun on tarjottava mahdollisuus päästä eroon kuormittavista myrkyistä sekä annettava keholleni oikeanlaisia rakennusaineita uudelleen rakentamiseen ja sotatilan muuttamisen tasapainoon. Rakennusaineita tarjoan terveellisen ja ravinteikkaan ruokavalion avulla. Kehoa kuormittavat ainekset ja tulehdustilaa ylläpitävät ja niitä aiheuttavat tekijät oli opittava poistamaan ruokavaliostani. Sokeri, gluteeni, hiiva, alkoholi, maitotuotteet, lisäaineet, säilöntäaineet, torjunta-aineet.. siinä niitä, joita kehoni ei enää kestä, vaan jotakin näistä syötynä hyvinvoinnin tasapainolauta kallistuu lähes aina jo pienestäkin määrästä huonovointisuuden puolelle.

En tiedä muista, mutta itse en tietoisesti enää halua kehoni tekevän hiljaista kuolemaa ulkopuolisten tekijöiden takia. Haluan pitää huolta itsestäni. Aloin opettelemaan uutta tapaa elää.  Siihen kuului runsas ulkoilu ja hikiliikunta raittiissa ilmassa sekä kotoa altistavien tekijöiden poistaminen. Tietyt asiat onkin melko helppo poistaa, kuten hajusteet ja pesuaineet, mutta jos asunnossa oli esimerkiksi kosteusvauriomikrobeita, hometoksiineja tai voc-päästöjä, ei niitä tuosta noin vaan pystykään siivoamaan pois soodalla ja etikalla. Tällöin on edessä uuden ja terveemmän kodin etsiminen. Ja voin kertoa, että etenkin vuokra-asuntomarkkinoilla se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Joku koti haisee heti, toinen herkistää parin kuukauden sisällä, kolmas huonontaa vointia tasaisen tappavaa vautia, jopa huomaamatta. Harvemmin tulee selvitys siitä, mikä siellä oireiluttaa, sillä testit ovat kalliita, vuokranantaja ei niihin useinkaan suostu ja kaupungin terveystarkastajan kestäisi tulla paikalle yli kolme kuukautta. Kun huomaa, että oma koti tekee sairaaksi, haluaa sieltä mahdollisimman pian pois. Missään ei ole listattu varmasti terveitä asuntoja, joten vuokranantajaa on uskottava, kun hän kertoo asunnossa olevan kaiken kunnossa. Mutta entä sitten kun ei olekaan, kun sinun kehosi kertoo, että jotain onkin vialla..? Siinä sitten on taas käytävä omaisuus läpi ja punnittava tarkkaan mitä voi enää säästää. Voi olla, että asunto oli jo kolmas, jonne oli joutunut hankkimaan uusia kalusteita, kun on pitänyt heittää edelliset kalusteet hometoksiineiden takia pois. Kyllä se jo surettaa ja lompakossa tuntuu. Sama homma alkaa alusta: etsi koti, hanki tavarat, yritä toipua edellisten kotien aiheuttamista vanhingoista..

Visiosta toteutukseen

Jokainen tarvitsee jonkun, joka kannustaa. Jonkun, joka ottaa sinun visiot todesta, luo uskoa ja auttaa toteuttamaan ne. Koska aina itseään ei ole helppo kannustaa. Ei varsinkaan, jos ne joille ideasi rohkenet kertomaan löytää vain syitä sille, miksi se ei olisi mahdollista. Onneksi minulla on se joku, joka kannustaa. Se, joka luo uskoa rohkeimpienkin ideoiden toteuttamiseen.  Se, joka uskoo minuun, auttaa ja rohkaisee.  Se oma ihana Sami.

Sami oli se, joka sai ensimmäisenä kuulla ideastani rakentaa minikoti trailerin päälle. Olin asunut uudessa kodissani neljä kuukautta. Kesän 2017 vietin ulkoillen ja telttaillen sekä noudatin tiukasti ruokavaliotani ja vältin altistuksia. Voin tuolloin todella hyvin, jopa paremmin kuin koskaan ennen elämäni aikana.  Mutta syksyn mittaan ja uuden asunnon myötä, vointini oli jälleen huonontunut.  Neljäskään koti pahimman homeasunnon jälkeen ei ollut minulle riittävän terve sisäilmaltaan. Ikkunat auki joulukuussa nukkumaan käydessäni mietiskelin tilannettani… Uusi koti olisi löydyttävä, mutta jaksaisinko jälleen lähteä kokeilemaan kepillä jäätä? Olisiko seuraava vuokra-asuntoni terve vai joutuisinko vaan syvemmälle muuttokierteeseen? Epävarmuus tulevasta kodista ei olisi ollut hyvä vaihtoehto. Minä en voi enää leikkiä terveydelläni venäläistä rulettia. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi rakentaa itselleni terveellinen koti.

Innostuin rakennusideasta sekä siitä, että pieneen kotiin tarvittava laina olisi mahdollista maksaa pois muutamassa vuodessa. Tämän jälkeen asumiskulut olisivat pienet ja voisin mahdollisesti löytää keinon elää omavaraista elämää. Selkeää tulevan kodin osalta oli se, että halusin siitäkin mahdollisimman omavaraisen energian ja veden osalta. Tämän mahdollistaisi aurinkopaneeli ja sadevedenkerääjä. Koska en osaa sanoa missä mahdollisesti haluaisin tulevaisuudessa asua, halusin jättää kodin sijoitukseen liikkumavaraa. Trailerin päälle rakennettuna kodin saisi tarvittaessa siirrettyä ehkäpä vielä joskus omalle tontille.

Sami jaksoi kuunnella ideointiani ja katsoimme yhdessä inspiroivia tiny house -videoita Youtubesta. Haaveilin mielessäni miltä tuleva koti voisi näyttää sisältä ja ulkoa sekä punnitsin, mitä sen toteuttaminen vaatisi. Selkeää oli, että projekti vaatisi raha-asioiden järjestämistä, rakennuspaikan, apuvoimia sekä aikaa suunnitteluun ja toteutukseen. Raha-asioita aloin järjestämään siten, että luovuin vuokrakodistani helmikuun lopulla 2018. Kiitos Samille ja hänen perheelleen, kun olen saanut majoittua heidän luonaan <3

Aloin miettimään materiaalivaihtoehtoja… se mikä ei ole haitallinen luonnolle, on yleensä parempi myös itselle. Ympäristöystävällisestä materiaalista eteeni tulikin hamppu. Hamppubetonista saisi tehtyä terveen ja hengittävän kodin. Sellaisen haluan! Mutta todellisuus iskikin vasten kasvoja: siitä tulisi todennäköisesti liian painava siirreltävää kotia ajatellen, myös kestävyys liikuteltaessa mietitytti. Päädyinkin sitten siihen, että hamppu tulee talon eristeeksi ja muutoin koti tehdään mahdollisimman vähäpäästöisestä puusta. Suunnittelin pohjapiirustuksen ja punnailin erilaisia ratkaisuja. Ensimmäinen konkreettinen tekoni kohti taloa, oli trailerin tilaaminen. Sopivan trailerin löytäminen ei ollutkaan helppoa. Etsin Nettikoneesta ja ympäri internetin ihmeellistä maailmaa. Lopulta löysin traileri-Mikan, joka suostui valmistamaan sopivan trailerin taloa varten alle viiden tonnin. Kiitos traileri-Mikan sai projektini nytkähdyksen eteenpäin.

Sami piirsi tarkan pohjapiirroksen koneella ruutuvihkohahmotelmieni perusteella, kiitos <3 Huomasin pian, että taloprojektistani olikin tullut meidän yhteinen kodin rakentamisprojekti. Se tuntui hyvältä! Myös Samin isä oli kiinnostunut auttamaan projektissa rakentamisen ammattitaidollaan. Ilman häntä olisi ollut vaikeuksia miettiä tulevan kodin materiaalien määriä sekä rakennusvaiheita ja -tapoja. Materiaalien etsintä ja tilaus alkoi sekä laina-asiat laitoin hoitoon vasta melko viime tipassa. Rakennuspaikan kanssa oli ensin mutkia matkassa ja pyysin jopa Facebookissa apua, josko voisin tulla rakentamaan jonkun tontille vaikkapa pientä vuokraa vastaan. Pukkilasta tarjottiinkin paikkaa, mutta samaan aikaan keksin kysyä paikkaa rauhalliselta ja luonnonläheiseltä leirintäalueelta, jonka ohi olin viime aikoina ajellut tutustuttuani vertaisystävääni, Emiliaan. Leirintäalueen omistaja olikin kiinnostunut projektista ja näin rakennuspaikaksi varmistui Alhovuori. Nyt jännäillään, miten itse rakentaminen alkaa. En osaa olla muuta kuin äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen kaikesta saamastani avusta!

<3 Jenni